Perjantaihin mahtui monenlaista: tein hieman lisäyksiä eilisen blogin loppuun, viimeistelin eilen aloittamani Weren haastattelun, kävin väitöstilaisuudessa ja pohdin vielä hieman peli-ideaa.

Pelin totetusta oli vielä mietittävä. Mistä kartat saisi, onhan esimerkiksi Google Mapsilla tekijänoikeussuoja? Vastaukseksi netistä löytyi avoin OpenStreetMap (http://www.openstreetmap.org/), joka toimii kuin Wikipedia: kaikki voivat muokata sitä vapaasti. Tätä karttadataa voisi ehkä käyttää.

Tekemiseen tarvitaan tietenkin koodauksen taitavia tietotekniikan asiantuntijoita, mutta pelialueista on saatava etukäteen tietoa muutenkin: ne pitää sijoittaa ja rajata oikein, jotta kaupungin normaalit toiminnot eivät häiriinny. Häiriöiden välttämiseksi peliä ei siis pelata vilkkaimman liikenteen alueella. Keskustoihin se silti sopii, sillä ei muutamassa kännykän kanssa kävelevässä ihmisessä ole mitään erityisempää ongelmaa. Koodareita tarvitaan myös verkkoyhteisöpalvelun tekemiseen. Viivakoodien levittämiseen pitää kai pyytää kaupunkien virastoista luvat.

Rahoitus hoidetaan mainoksilla: yritykset voivat ostaa mainoksia pelin verkkoyhteisön sivuille. Viivakoodeja näyteikkunoihin sijoittamalla taas saa mainoksen pelin käynnistysvalikkoon. Ongelmana on, että nettisivun mainokset riittävät todennäköisesti vain kattamaan sivun kuluja, kun myös ohjelman kehitys ja ylläpito vaatii paljon rahaa. Sen takia pelistä on pakko tehdä maksullinen, mutta maksua ei voi asettaa liian suureksi, sillä silloin varsinkin pelin aloittamiskynnys nousee - peli, joka vaatii maksua, ulkona liikkumista ja tietyssä paikassa tiettyyn aikaan olemista kuulostaa vaikealta, ovathan pelit ovat kuitenkin viihdettä. Tämä peli tosin on myös liikunnallisesti hyödyllinen. Pelin toteutus kaupallisena tuotteena on vaikeaa, mutta onnistuihan Shadow Citieskin.

Kahdeltatoista alkoi Satu Alaoutisen väitöstilaisuus. Väitöskirja Enabling Constructive Alignment In Programming Instruction tutkii ohjelmoinnin opetusta ja opiskelua ja pyrkii osaltaan tekemään opetuksesta “linjakkaampaa”. Tämä tarkoittaa, että opiskelija on keskeisessä roolissa aktiivisena oppijana, joka ei tyydy asioiden opetteluun vaan haluaa ymmärtää ne kunnolla oman pohdinnan kautta. Vastaväittäjä Arnold Pears Uppsalan yliopistosta kritisoi kirjaa mm. psykologisen puolen vähäisyydestä, mutta Alaoutinen sai loppuun kirjastaan hyvät arviot.

Erityisen kiinnostavaa oli erilaisten tutkimuskohteiden ja asioiden linkittyminen toisiinsa. Kopioin oheisen kaavion vastaväittäjän diaesityksestä.







Väitöskirja koskee keskimmäistä osaa: Computing Education Research eli ohjelmoinnin opetuksen tutkimus. Alussa kirja vaikuttikin minusta lähinnä psykologialta - tässä näkee, miten tieteenalat liittyvät toisiinsa.

Olin jo pidempään miettinyt, mistä tällaisessa tilaisuudessa on kysymys, joten oli valaisevaa päästä seuraamaan menettelyä. Ensin väittelijä pitää parinkymmenen minuutin pituisen helppotajuisen esittelyn kirjastaan yleisölle, minkä jälkeen vastaväittäjä pitää puheen työn merkityksestä tieteenalalle. Sitten vastaväittäjä esittää kriittisiä kysymyksiä, ja väittelijä vastaa, puolustaa työtään ja perustelee kirjansa väitteitä. Lopuksi vastaväittäjä pitää loppulausunnon, ja yleisö saa halutessaan esittää kysymyksiä. Useampi henkilö on tarkastanut kirjan etukäteen, joten tilaisuus on lähinnä muodollinen. Arviointi perustuu kuitenkin vastaväittäjän lausuntoon.

Etikettisäännöt ovat todella tarkkoja. Jos joku yleisöstä esittää kysymyksen lopussa, väittelijän on kutsuttava hänetkin illan tohtorinkaronkalle eli illalliselle. Kysymyksen esittäneen on kuitenkin kieltäydyttävä kutsusta. Miksi sitten kutsua? :D

http://fi.wikipedia.org/wiki/V%C3%A4it%C3%B6stilaisuus

Vasemmalta oikealle rivissä: väittelijä Satu Alaoutinen, vastaväittäjä Arnold Pears, valvoja eli kustos Kari Smolander.